Evoluutio ei noudata Mooren lakia


Kai Pousi, kehityspäällikkö

Janne Laine, Director, Competitive Intelligence

Varoitus: Seuraava kirjoitus sisältää runsaasti keittiöpsykologiaa ja vain ripauksen tieteellisiä faktoja.

Taas on yksi työviikko takana (onneksi enää reilut
2 000 edessä insinööriapproksimaatiolla tulevasta eläkeiästä) ja takki tyhjä. Kotiin ajellessa päällimmäisinä mielessä ovat kiire, riittämättömyys ja epävarmuus tulevaisuudesta. Kiire, koska oli niin monta palaveria ja muuttunutta tilannetta, ettei oikein ehtinyt hoitaa niitä kolmea asiaa, jotka viikon alussa päätti saada aikaan. Riittämättömyyden tunne siksi, että hoitaessa kiireellisiä asioita omat hommat töissä ja kotona jäivät (taas) tekemättä – tai ne tulivat tehtyä jotenkin hajamielisesti. Epävarmuus tulevasta siksi, että koko ajan ilmenee vaatimuksia tehdä asioita nopeammin ja tehokkaammin – ja samalla kilpailu kovenee. Kaikki on murroksessa ja sekä idässä että lännessä tuntuu olevan kansakuntia, joille töiden tekeminen maistuu ihan eri tavalla kuin Suomi-pojalle…

Onneksi on edessä viikonloppu, jolloin pääsee kotiin rauhoittumaan ja latautumaan. Ulkoilua, kuntoilua, hyviä illallisia perheen parissa –ja mielikirjan tai -sarjan seuraamista ilman häiriöitä. Paitsi että lapset mankuvat iPad-pelaamista ja haluavat katsoa juutuubista Minecraftia, puhelin piippailee sohvan reunalla uusia newslettereitä, joissa kerrotaan miten Yhdysvaltojen hallintokriisi etenee ja mitä uutta teknologiarintamalla taas tapahtuu – ja tietysti mikä lasku on vielä kuittaamatta työpaikan sähköisessä systeemissä. Ja poikien jalkapalloseuraltakin tulee tunnin välein uutta informaatiota muutoksista ja kommenteista lauantaiaamuisiin treeneihin ja tulevaan turnaukseen.

Olen toisinaan salaa kateellinen niille ihmisille, jotka eivät ole mukana ”dynaamisessa ict-intensiivisessä digitaalitransformaatiossa”, vaan tekevät tarvittavalla tahdilla askareita konkreettisten tavoitteiden ja tehtävien parissa. Kuinka mukavaa olisikaan tehdä kunnon insinöörin ja miehen hommia: käskyttää itseään suurempaa konetta (kuten traktoria) ja katsoa, kuinka pelto tai savi tottelee. Ding! Onneksi saapuneen sähköpostin merkkiääni palauttaa todellisuuteen ja katkaisee tämän tehottoman ja turhan haaveilun.

Koneet kykenevät tekemään puolestamme jo yhtä ja toista. Ja tämä kaikki on tietysti hyvää, koska se tekee maailmasta paremman paikan, kysykää vaikka MIT:n viisailta. Tietotyöläisestä tuntuu kuitenkin usein siltä, että kaikki uudet hienot mahdollisuudet, ominaisuudet ja palvelut konkretisoituvat pikemminkin väsymykseksi kuin huikeaksi innovaatiopuuskaksi, vaikka koneet hoitelevat rutiinit ja tuottavat yhä uutta (isompaa, ”big data”) viisautta kulutettavakseni.

Herra Moore ennusti tekniikkaa

Yksi selitys on mielestäni se, että teknologinen kehitys on edennyt viime vuosikymmeninä sellaisin harppauksin, ettei ihmisen kehitys taida millään pysyä perässä. It:n kehitys noudattaa tehokkuusmielessä ns. Mooren lakia. Mikroprosessorivalmistaja Intelin perustaja Gordon Moorehan esitti jo vuonna 1965 kuuluisan ennusteensa, jonka mukaan mikropiirin transistorien määrä kaksinkertaistuu noin kahden vuoden välein. Ja tuo ”laki” on pitänyt hämmästyttävän hyvin paikkansa, vaikka epäilijöitä on toki ollut ja fysiikan lait asettavat käytännön reunaehtoja, ainakin mitä miniatyrisointiin tulee (emme luultavasti ikinä näe atomia pienempiä transistoreita). Tämä on mahdollistanut sen, että ”älykkäät” tietokoneet on voitu tuoda konesaleista taskuihin, ja tungetaanpa niitä jo suoliin ja verisuoniinkin.

Lihastyön lisäksi koneet tekevät puolestamme myös kasvavan aivotyöstä. On hienoa, että voimme tämän kehityksen ansiosta ratkoa monia ongelmia, jotka tuntuivat aiemmin mahdottomilta. Huolestuttavaa taas on se, että supertietokone kykenee mallintamaan ja tekemään päätelmiä valtavista tietomassoista sofistikoituneilla algoritmeilla, mutta ihminen ei. Vaikka ihmisen aivot ovat ihmeellinen kapistus, niiden tiedon tallennus ja synapsien rakentelukyvykkyys eivät luultavasti noudata Mooren lakia. Ja parin vuoden päästä on taas tarjolla nykyistä tuplasti tehokkaammat työkalut syytää bittejä kaikkiin ilmansuuntiin.

Ei tarvita insinööriä oivaltamaan, ettei tulevaisuus näytä ruusuiselta, jos jo nyt digitaalisen maailman tahti ahdistaa ja yritämme pysyä kehityksen perässä vanhoilla konsteilla. Mitä siis pitäisi tehdä? Lähdetäänkö kilpajuoksuun teknologian kanssa, vai jaetaanko roolit ja vastuut, kun vielä voidaan?

Täytyy ainakin ensin pysähtyä, vetää henkeä, koettaa keskittyä olennaiseen ja alistaa tekniikka sille kuuluvaan rengin osaan (käsittääkseni entisaikoinakaan maalla renki ei ollut tuvan pöydässä tai tuvan pöydällä kun isäntä siellä rentoutui, vaan renkituvassa). Olennaista lienee lopulta maksimoida ihmisten hyvinvointi ja onnellisuus, jotka puolestaan kumpuavat perustarpeista.

Herra Maslow arvotti tarpeet

Jos otetaan perustarpeiden viitekehykseksi kritisoitukin Maslow’n tarvehierarkia, voisi jopa ajatella, että hallitsematon digitalisoituminen vaikuttaa erityisen voimakkaasti tarvehierarkian ylimpään kerrokseen, itsensä toteuttamisen. Tekniikan avulla voidaan tutkia maailmaa kotisohvalta, jakaa mielipiteitä ja vaikka mitä feisbookeissa ja jammereissa, pelata ja laajentaa todellisuutta esimerkiksi augmented reality -tekniikoilla, tilata tavaroita ja palveluita ajasta ja paikasta riippumatta ja niin edelleen. Tämä sinänsä hieno, laajasti hyväksytty, ja tarpeellinen kehitys kätkee kuitenkin alleen sen tosiasian, että samalla alemmat kerrokset saattavat järkkyä.

Tarkastellaanpa nopeasti ja pinnallisesti teknologian mahdollisia vaikutuksia alempiin perustarpeiden kerroksiin, kun yritämme ymmärtää omia tunnelmia työviikon jälkeen ja ehkäpä laajemminkin.

Arvostuksen tarvetta teknologia ruokkii, koska se mahdollistaa yksilön erottumisen joukosta ja oman osaamisen markkinoinnin laajemmin kuin ennen. Samalla se kuitenkin aivan uudessa mittakaavassa altistaa yksilön arvostuksen lisäksi arvostelulle ja voi jopa johtaa arvostuksen hakemisen ei-toivotuilta viiteryhmiltä, joiden itseilmaisua ei verkottuneessa maailmassa voida tehokkaasti valvoa tai estää. On myös hieman naiivia kuvitella todella erottuvansa 1,1 miljardin Facebook-käyttäjän joukosta.  Ketä kiinnostaa oikeasti, mitä mietin ajaessani tänään aamulla töihin (varmaan sitä samaa kuin kaikki muutkin Turunväylän ruuhkassa seisojat) tai onko se todella erottavaa ja veret seisauttavaa, että 78 ihmistä on kehunut vuorovaikutustaitojani LinkedInissä? Vai olisiko fyysinen, todelliseen suoritukseen perustuva kiitos tai suositus sittenkin arvokkaampi?

Liittymisen tarvettakin teknologia tukee tehokkaasti, koska kaikenlaisten sosiaalisen median työkalujen avulla voin keskustella samoista asioista kiinnostuneiden kanssa ajasta ja paikasta riippumatta. Olen tärkeä osa isoa yhteisöä! Samalla kuitenkin tulee toisinaan tunne, että mikä oikeastaan on se viiteryhmä, johon haluan kuulua – ja johon oikeastaan kuulun. Olenko sittenkin vain yksi noin 2,7 miljardista internetin käyttäjästä, kun se toinen ryhmä, maapallon loput 4,2 miljardia ihmistä eivät vielä ole päässeet liittymään tähän auvoiseen viisaiden kerhoon. Olisiko hyödyllisempää lisätä perinteistä, kasvollista kohtaamista perheen, läheisten (työ)kavereideni ja kyläyhteisön kanssa, joiden seurassa fyysinen tomumajani kuitenkin aikaansa viettää. Ja tarvitseeko todella lähettää tekstari kertomaan pikkupojalle, että kohta pitäisi tulla pihalta sisälle syömään päivällistä…

Turvallisuuden tarve on myös mielenkiintoinen tässä kontekstissa. Toisaalta on kiva, että saa toisiin ihmisiin näppärästi yhteyden ja voi seurailla missä he liikkuvat. Toisaalta hirvittää, mitä informaatiosisältöjä esimerkiksi herkässä iässä olevat miehenalut tekniikan avulla omaksuvatkaan, silloin kun opettaja, vanhemmat tai akkreditoidut aikuiset (kuten jalkapallovalmentaja) eivät ole viisauttaan heille annostelemassa. Paljon on nykyään läsnä outoa ja pelottavaa kotonakin; ei fyysisesti, mutta virtuaalisesti.

Ja viimein, fysiologiset tarpeet: ruoka, juoma jne. Näiden tuottamisessa teknologia on oiva renki. Näiden säännöllisessä ja oikeaoppisessa nauttimisessa teknologia sen sijaan saattaa aiheuttaa ongelmia, kun ajantaju hämärtyy teknologian tarjoileman informaation kanssa puuhastellessa kotona, koulussa, työpaikoilla ja lomamatkoilla. Perustarpeet tulevat toisinaan vahingossa täytettyä digitaalisilla korvikkeilla.

Odottaako kulman takana jo vastavoima?

Ei tästä ajatuksesta taida tulla valmista, mutta edelleenkin tuntuu siltä, että kiihkeässä nykymaailmassakaan perusasiat eivät olennaisesti muutu. Syntyykö digitalisoitumisen mahdollistamalle informaatiovallankumoukselle kaikkine mahdollisuuksineen tarpeellinen vastavoima, joka palauttaa meidät ensin perusasioiden ääreen, maailmaan, jossa asiat tapahtuvat ihmisen vauhdilla ja tavalla. Ja alammeko vasta sitten hyödyntää kaikkea innovatiivista informaatiota ja teknologiaa noiden perusasioiden ja tarpeiden tyydyttämiseen? Voisiko jopa olla niin, että yritykset, jotka minimoivat sähläyksen ja tarpeettoman uuden hienon ja auttavat asiakasta keskittymään olennaiseen, ovatkin ylihuomisen voittajia? Ajatus sivuaa edesmenneen herra Jobsin filosofiaa. Vähemmän on enemmän. Ei pelata tehokkuuspeliä, vaan älypeliä, jossa mittarina toimivat paitsi firman tuloslaskelman alarivi, myös oma verenpaine ja tulosten oikea merkityksellisyys.

Vaikka minua paljon paremmin teknologiasta ja psykologiasta ymmärtävät ihmiset pystynevät epäilemättä kumoamaan yllä kuvatut huolenaiheet epäeksakteina, virheellisinä tai tarpeettomina, ei miljoona kärpästä voi mielestäni olla täysin väärässä. Kun teknologinen kehitys ajaa muutosta ja tiedon määrää eksponentiaalisella käyrällä eteenpäin, ei kannata yrittää juosta sen kanssa kilpaa. Sen sijaan kannattaa keskittyä töissä ja kotona olennaiseen, ja ymmärtää, ettei kaikki maailman tieto ja tekniikka ehkä sittenkään ratkaise perimmäisiä pulmia. Niitä voidaan ratkoa vain loogisella ajattelulla ja siitä kumpuavalla aidolla innovatiivisuudella sekä laittamalla perusasiat kuntoon – toki uusimman teknologian tukemana. Jotta tälle kaikelle mietinnälle jäisi aikaa, pitäisikö julistaa lihattoman lokakuun ja tipattoman tiistain lisäksi myös läppäritön lokakuu ja teknologiaton (tai vaikka twitteritön) tiistai?

Ps. Kirjoittaja luki ja jätti lukematta tätä blogia kirjoittaessaan useita tärkeitä sähköposteja, mutta vastaili pikaviesteihin ja puheluihin, hyödynsi moderneja tiedonhakupalveluita ja -kanavia tehokkuuden maksimoimiseksi, ramppasi toistuvasti kahviautomaatilla ja vessassa sekä laiminlöi useita muita kiireellisiksi määriteltyjä aktiviteetteja.