Voisinko parsia maailman kestävämmäksi?

Voisinko parsia maailman kestävämmäksi?


”Kadotettu 15.11. keskikaupung. miest. oik. käden, vaal. ruskea SORMIKAS. Lähemmin puh. Raunistula 23.”

Huomasin ilmoituksen Turun Sanomasta, jonka löysin taannoin mökin vintiltä. Lehti ilmestyi 21.11.1948.

En tiedä, etsivätkö ihmiset nykyään Facebookista kadottamiaan sormikkaita, mutta ainakaan painetuissa lehdissä ei näy tällaisia ilmoituksia. Pari viikkoa sitten helsinkiläinen taksikuski vahvisti, että taksiasemalle on kertynyt kokonainen röykkiö matkustajilta unohtuneita sateenvarjoja. ”Kukaan ei kysele perään”, totesi kuski.

Onko tarvikkeiden ja tavaroiden hankkiminen nykyisin niin paljon halvempaa ja helpompaa, että niiden arvostus on mennyt? Näin se taitaa olla.

Vanhempani syntyivät 1930-luvulla. Tuo sukupolvi ei heitä rikkinäisiä tavaroita pois, vaan korjaa ja jatkaa käyttöä. Siinä vaiheessa, kun isäni yritti korjata rikkalapiota kolmannen kerran ja työ osoittautui hankalaksi, äitini ehdotti, että josko nyt lopultakin ostettaisiin uusi.

Ehkä tuo vanhempieni henkinen perintö vaikutti minuun sen verran, että olen jo pitkään kerännyt reikiintyneet villasukkani talteen yhdelle hyllylle – tekemättä niille mitään. Nyt olen ottanut härkää sarvista ja alkanut parsia niitä. Mikä ilo, kun tuttu, omaan jalkaan muotoutunut sukka taas lämmittää.

Vaatteita ja tavaroita voisi korjata paljon enemmän kuin nykyisin tehdään. Suutari on kaikille tuttu ja korjausompelimojakin on jonkin verran, mutta kyllä tämä puuha työllistäisi lisääkin ihmisiä. Korjaustalouden tehtävät voisivat sopia laajalle joukolle, koska kielitaidolle ei ole isoja vaatimuksia.

Myös monien tilojen käyttöastetta on varaa nostaa. Vielä kymmenen vuotta sitten oli vaikea kuvitella, että pihasaunan takkatupaan voisi majoittua japanilaisia turisteja muutamaksi päiväksi. Tai koko kylä voisi käyttää vuorotellen yhteistä hybridiautoa. Tilojen ja hyödykkeiden käyttöä voidaan jakaa globaalistikin. Näin saadaan jaetuksi tehdyn investoinnin taloudellista kuormaa.

Jakamistalous on tuonut jo nyt myös monia muita uusia liiketoimintamahdollisuuksia ja muokannut paljon ajatteluamme. Luulen, että vasta alkusoitto on nähty.

Kiertotalous ei ole uusi ilmiö. Räsymatot ovat aina olleet sen ilmentymiä. Vanhat farkut, lakanat tai kukkapaidat ovat saaneet uuden elämän kangaspuiden paukkeessa. Hyvää visuaalista silmää omaavan kutojan käsissä kuluneista vaatteista voi jopa tulla designia, joka on arvokkaampaa kuin alkuperäiset vaatteet ovat olleet ehjänä ollessaan yhteensä. Ruokapöytään jo mummonikin taikoi ”tingeltangelia” tähteistä – nykyisin sitä sanottaisiin pyttipannuksi.

Myös it-palveluissa voidaan tavallaan edistää kiertotaloutta. Vanhoja järjestelmiä modernisoimalla säilytämme niiden hyväksi havaitun toiminnallisuuden uusissa kuosissa. Tällöin vuosien työ ja panostukset eivät valu hukkaan. Uudet työkalut ja rajapinnat helpottavat sitten dataröykkiöiden käsittelyä.

On hienoa, että myös monet jätteeksi luokitellut tuotteet ovat saaneet uuden elämän. Rahtilaivoja kulkee jo maailman merillä polttoaineenaan käytettyä paistinrasvaa. Lannasta tehdään biokaasua, jota voidaan käyttää auton polttoaineena. Tai poltetulla lannalla lämmitetään kokonaista kaupunginosaa.

Paljon on siis tehty, mutta olemme vasta alussa. Ehkä jonakin päivänä robottinavetan tietokoneelle tulee ilmoitus ”viime kuun lantakuormalla tehtiin kymmenen automatkaa Italiaan”. Lypsylehmät saavat bonuksena ylimääräisen annoksen laadukasta heinää ja tilan isäntä tai emäntä kuukauden kaukolämmöt maksutta.